Tässä politiikkaa käsittelevässä kirjoitussarjassa pohditaan politiikkaa osana yhteiskuntaa. Käyn läpi useita yhteiskunnan tuttuja ilmiöitä, kuten kansalaisuus, siirtolaisuus ja pohdin sitä, kuinka politiikka liittyy näihin. Tekstissä käydään läpi myös ulkopolitiikkaa ja kansainvälistä politiikkaa.
Aluksi kuitenkin usein esitetystä, helpolta kuulostavalta kysymykseltä, että mitä politiikka on? Varsin yleisesti esimerkiksi oppikirjoissa pyritään esittämään politiikka kaikkien yhteisesti jakamaksi käsitteeksi. Vallitsevana ajatuksena on politiikan käsittäminen valmiiksi annetuksi, yleisesti tunnetuksi ja kaikkien samalla tavalla ymmärtämäksi käsitteeksi. Politiikalle on kuitenkin usein tyypillistä kiistanalaisuus – samasta asiasta voidaan esittää lukuisia, jopa vastakkaisia näkökantoja, ja nämä pystytään perustelemaan yhtä hyvin.
Yksi esimerkki, jota keskustaltaessa usein kysymys ”mikä on politiikkaa” tulee esiin, on esim. urheilukilpailujen boikotointi. Usein esimerkiksi urheilutapahtuminen mahdollisen boikotoinnin yhteydessä yksi argumenteista boikotin vastustajilla on se, että urheilua ja politiikkaa ei tule sekoittaa. Viime vuosina tämä keskustelu on toistunut useiden merkittävien urheilutapahtuminen yhteydessä, esim. olympialaiset Sotsissa ja Pekingissä, ja jääkiekon mm-kisojen 2014 järjestäjän Valko-Venäjän suhteen. Kiistanalaisuus on yhteinen nimittäjä monille muillekin poliittisen ajattelun keskeisille käsitteille, kuten vapaudelle, tasa-arvolle ja demokratialle. Käsitteen käyttö liittyy aina tiettyyn historialliseen ja poliittiseen kontekstiin
Myös Jacques Ranciere näkee erimielisyyden olevan politiikan taustalla. Rancièren mukaan politiikkaa ei tee valta itsessään, eikä edustuksellinen demokratia, eikä puoluepolitiikkaa. Keskeistä Rancièrin politiikkakäsitykselle on erimielisyys, jota poliittinen filosofia on kautta historian pyrkinyt ja onnistunutkin siirtämään politikan saralta muualle, esimerkiksi talouteen. Usein sanotaan, että politiikka on kaikkialla tai että kaikki on poliittista. Rancièren mukaan politiikkaa ei ole kaikkialla. Rancière kirjoittaa, että ”mikään ei ole itsessään poliittista, koska politiikkaa on olemassa ainoastaan sille kuulumattoman periaatteen, tasa-arvon ansiosta. Rancière puhuu politiikan loppumisesta. Hänen mukaansa politiikan loppumisesta seuraa maahanmuuttovastaisten puolueiden suosion nousu. Perussuomalaiset ja Front National Ranskassa ovat esimerkkejä tästä. Rancièren väitteeseen politiikan loppumisesta voidaan olla monin argumentein eri mieltä. Perinteiset ideologiset erot näyttävät kuitenkin useissa länsimaissa hämärtyneen. Vasemmistopuolueet ovat useissa maissa jäämässä varsin marginaalisiksi. Monet sosiaalidemokraattiset puolueet ovat suurin osin hyväksyneet kapitalistisen järjestelmän.
Suomessa perussuomalaisten nousu yhdeksi suurimmista puolueista on mielenkiintoinen ilmiö. Kuinka paljon tätä voidaan selittää maahanmuuton lisääntymisellä? Suomessa maahanmuutto on kuitenkin edelleen varsin marginaalinen ilmiö. Toki on olemassa alueita joissa maahanmuuttajien osuus väestöstä on suuri, mutta maanlaajuisesti puhutaan varsin pienistä luvuista. Perussuomalaiset ovat onnistuneet houkuttelemaan äänestäjiä myös perinteisestä vasemmistosta. Myös sellaiset henkilöt, jotka eivät aiemmin ole äänestäneet politiikassa, ovat löytäneet perussuomalaisista oman puolueen.
Valtio-oppi tieteenalana alkoi kehittymään ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Carrin mukaan yksi tärkeimmistä syistä politiikan tutkimukselle oli uuden sodan välttäminen. Politiikan tutkimuksen alkuaikoina kansainväliseen lakiin liittyvät aiheet olivat keskeisessä osassa. Nämä teoriat olivat lähellä presidentti Wilsonin doktriinia ja kansainliiton syntyyn johtaneita ajatuksia. Tärkeä vastapaino maailmansotien välisinä vuosina oli realpolitik. Nämä useiden valtiomiesten ajatukset eivät kuitenkaan olleet suosittuja poliittisessa tutkimuksessa, eikä poliitikoilla ollut aikaa tehdä poliittista tutkimusta.
Ernesto Laclau kirjoittaa politiikasta seuraavasti: Laclau kuvaa politiikkaa seuraavasti: ”Politiikka on kaksinkertainen operaatio, jossa rikotaan ja venytetään yhtenäisyyden linkkejä. Mikä tahansa poliittinen prosessi konkreettisessa kontekstissa on yritys osin laajentaa ja osin rajoittaa niiden määräytymätöntä levittäytymistä.”.
